Siniset Ritarit -lehti Mikaelin tarina

Kun syksyn ensimmäinen aamukaste laski Helsingin hiljaisille kaduille, 15-vuotias Mikael valmistautui elämänsä suureen muutokseen. Perheen muutto uudelle paikkakunnalle oli avannut hänelle mahdollisuuden aloittaa alusta, uudessa koulussa ja uudessa ympäristössä. Mikael, joka oli aina tuntenut olevansa hieman erilainen, hiljainen poika, jonka maailma pyöri piirustusten ja musiikin ympärillä, katsoi tulevaisuuteen sekavin tuntein.

Ensimmäisenä koulupäivänä Mikael astui koulun suureen aulaan sydän täynnä toivoa. Hän oli pukeutunut huolella valitsemiinsa vaatteisiin, jotka hänen mielestään edustivat parhaiten hänen persoonaansa: hieman taiteellinen, mutta samalla hillitty. Hän oli valmis kohtaamaan uudet haasteet, valmis olemaan rohkea. Koulun käytävillä vallitsi innostunut hälinä, kun oppilaat jälleennäkivät vanhoja ystäviään ja vaihtoivat kesälomakuulumisia. Mikael tunsi itsensä ulkopuoliseksi, mutta päätti, että tämä päivä merkitsisi uuden luvun alkua hänen elämässään.

Ensimmäisten viikkojen ajan Mikael yritti sopeutua uuteen ympäristöönsä. Hän huomasi nopeasti, että koulun sosiaalinen elämä oli monimutkaisempi kuin hän oli kuvitellut. Vaikka hän yritti lähestyä muita ja solmia ystävyyssuhteita, hän tunsi usein jäävänsä yksin lounastauoilla ja välitunneilla.

Kuitenkin, eräänä päivänä piirustustunnilla, hän tapasi Lauran ja Samin, jotka jakoivat hänen kiinnostuksensa taiteeseen. Mikaelin sydämeen syttyi toivo ystävyydestä, joka kestäisi kaikki koulun haasteet.

Mutta koulun käytävillä alkoi kuulua kuiskauksia. Aluksi ne olivat vain ohimeneviä pilkallisia kommentteja Mikaelin hieman vanhanaikaisesta reppusta tai siitä, kuinka hän vietti välitunnit piirtäen omassa nurkassaan. Mikael yritti olla välittämättä, uskoen, että hänen ei tarvitsisi muuttaa itseään muiden hyväksynnän toivossa.

Hän ei halunnut antaa periksi pelolle tulla nähdyksi erilaisena, mutta samalla pelko syrjäytymisestä alkoi hiipiä hänen sydämeensä.
Kiusaaminen ei kuitenkaan pysähtynyt harmittomiin huomautuksiin. Pian se muuttui julmemmaksi, henkilökohtaisemmaksi. Joku oli piirtänyt ivallisen kuvan Mikaelista ja levittänyt sen ympäri koulua. Mikael löysi sen lukitsemattomasta kaapistaan, kyyneleet silmissään. Hän ei voinut käsittää, miksi joku haluaisi loukata häntä näin syvästi.

Mikael kertoi vanhemmilleen, mitä oli tapahtunut, ja yhdessä he ottivat yhteyttä kouluun. Koulu lupasi puuttua asiaan, mutta kiusaaminen vain lisääntyi. Mikael alkoi tuntea itsensä näkymättömäksi, yksin jätetyksi taistelemaan taistelua, jossa hänellä ei ollut toivoa voittaa. Hän alkoi vältellä koulua, löytäen lohtua yksinäisistä hetkistään, jotka hän vietti piirtäen ja musiikkia kuunnellen. Mutta edes taide ja musiikki eivät voineet täysin sulkea pois kipua, jonka kiusaaminen oli aiheuttanut.

Tämä oli vasta alkua Mikaelin tarinalle, tarinalle, joka valitettavasti ei pääty onnellisesti.

Kiusaaminen Kärjistyy

Kiusaaminen, joka oli alkanut hiljaisina kuiskauksina ja kiusallisina kommentteina, oli muuttunut avoimeksi vihamielisyydeksi ja jatkuvaksi pilkaksi.
Koulun käytävillä Mikael tunsi katseet selkänsä takana. Pilkalliset huudot ja naurunpyrskähdykset seurasivat häntä luokkahuoneesta toiseen. Joku oli alkanut levittää perättömiä huhuja hänestä, maalaten hänestä kuvan, joka oli kaukana todellisuudesta. Mikaelin piirustukset, hänen suurin intohimonsa ja pakopaikkansa, olivat nyt kiusaajien uusin kohde. He repivät hänen töitään ja pilkkasivat hänen taiteellisia pyrkimyksiään. Mikaelin turvapaikka oli ryöstetty häneltä, ja hän tunsi itsensä entistä haavoittuvaisemmaksi.

Mikaelin ystävät, Laura ja Sami, olivat aluksi yrittäneet tukea häntä, mutta hekin alkoivat vetäytyä pois, peläten kiusaajien kääntävän katseensa heihin. Mikael ymmärsi heitä; kukaan ei halunnut olla seuraava uhri. Kiusaaminen oli saastuttanut kaiken, jopa ystävyyssuhteet, jotka Mikael oli luullut olevan vahvoja.

Tilanne kärjistyi eräänä päivänä, kun Mikael löysi itsensä lukittuna koulun varastoon. Kiusaajat olivat työntäneet hänet sinne, naureskellen ja pilkaten hänen epätoivoisia yrityksiään päästä ulos. Se oli hetki, joka mursi jotain Mikaelin sisältä. Yksin pimeässä, ilman apua, hän tunsi syvää epätoivoa ja yksinäisyyttä. Tämä ei ollut enää pelkkää kiusaamista; se oli henkistä ja fyysistä terroria.

Kun Mikael viimein vapautettiin varastosta, hän päätti, ettei hän voisi enää kääntyä koulun puoleen avun toivossa. Hän oli oppinut kantapään kautta, että apua ei olisi tulossa. Hän alkoi vältellä muita, viettäen välitunnit piilossa kirjastossa tai koulun ulkopuolella, missä kukaan ei löytäisi häntä. Kiusaaminen jatkui, mutta Mikael oppi olemaan näkymätön, suojellakseen itseään pahimmilta.

Mikaelin tarina on surullinen esimerkki siitä, kuinka kiusaaminen voi kärjistyä ja miten se voi jättää pysyviä arpia nuoren mielenmaisemaan. Se on myös osoitus siitä, miten kriittistä on, että kouluyhteisöt, opettajat ja vanhemmat ottavat kiusaamisen vakavasti ja ryhtyvät välittömiin toimenpiteisiin sen estämiseksi ja lopettamiseksi. Kukaan ei ansaitse tulla kohdelluksi tavalla, joka saa heidät tuntemaan itsensä arvottomaksi, yksinäiseksi tai epätoivoiseksi.

Kiusaamisen jatkuessa Mikael alkoi tuntea itsensä yksinäiseksi. Ystävät, joita hän luuli saaneensa, alkoivat välttää häntä peläten joutuvansa itse kiusaamisen kohteeksi. Mikaelin maailma supistui ja hän jäi neljän seinän sisälle. Hän tunsi, ettei kukaan ymmärtänyt tai kuullut häntä.
Kevät toi mukanaan valon ja lämmön, mutta Mikaelin maailmassa vallitsi yhä pimeys.
Eräänä päivänä hän ei palannut kotiin koulusta. Hänet löydettiin myöhemmin ja oli selvää, että hän ei ollut enää jaksanut kantaa kiusaamisen aiheuttamaa taakkaa. Hänen menetyksensä jätti syvän surun aukon perheeseen, ystäviin ja kouluyhteisöön.

Jälkipyykki

Mikaelin tarina on surullinen muistutus siitä, miten syvästi kiusaaminen voi vaikuttaa ihmisen mielenterveyteen ja hyvinvointiin.
Mikaelin poismenon jälkeisinä viikkoina koulu oli täynnä surua ja katumusta.

Opettajat ja oppilaat kokoontuivat muistotilaisuuksiin, joissa puhuttiin avoimesti kiusaamisesta ja sen seurauksista. Monille Mikaelin kohtalo toimi herätyksenä; se sai heidät tajuamaan, että kiusaamista ei voi vähätellä tai ohittaa. Se on syöpä, joka voi tuhota nuoren elämän, ja se vaatii meitä kaikkia toimimaan.

Mikaelin vanhemmat, murtuneina mutta päättäväisinä, alkoivat kampanjoida koulukiusaamisen vastaisesti. He puhuivat kouluissa, yhteisötapahtumissa ja mediassa, jakamalla poikansa tarinaa ja korostaen tarvetta välittömille toimille kiusaamisen estämiseksi. Heidän viestinsä oli selkeä: yksikään lapsi ei saisi joutua kokemaan sitä, mitä Mikael joutui. He vaativat kouluilta selkeitä toimintasuunnitelmia kiusaamisen havaitsemiseksi ja käsittelemiseksi.

Mikaelintarina on traaginen. Se on muistutus siitä, että kiusaaminen on vakava ongelma, joka vaatii meidän kaikkien huomiota, empatiaa ja toimintaa. Vaikka emme voi muuttaa menneisyyttä, voimme työskennellä yhdessä varmistaaksemme, että tulevaisuus on valoisampi kaikille lapsille ja nuorille.

Mikaelin tarina on kuvitteellinen, mutta valitettavan monelle nuorelle todellisuutta. Se muistuttaa meitä kaikkia siitä, että kiusaamiseen puuttuminen on jokaisen vastuulla.
Jos sinä tai joku tuttusi kokee kiusaamista, on tärkeää puhua siitä ja hakea apua. Muutos alkaa meistä.

Avainsanat: Siniset Ritarit, Koulukiusaaminen, Suomen Myyntimediat, METSEK Group, Mika Trogen, Järjestölehti, Yhdistyslehti, Kokemuksia